Victorian putouksilla ja päiväretki Sambiaan

Olimme saapuneet edellisenä iltana Victorian putouksille. Majoituimme pienelle keskustan tuntumassa olleelle leirintäalueelle, joka ei tarjonnut ihmeempiä elämyksiä, mutta kelpasi majapaikaksi oikein hyvin. Hoidimme aamutoimet jo rutiinilla ja pakkasimme teltan kasaan auton katolle. Lähdimme ajamaan kohti putouksia, jotka sijaitsivat noin kilometrin ajomatkan päässä. Matkalla törmäsimme Zimbabwen vanhaa hyperinflaation aikaista rahaa myyviin kavereihin, joilta ostimme nipun miljardien dollareiden seteleitä. 2000-luvun lopulla maassa oli käynnissä hurja inflaatio ja setelipainosta puskettiin ulos jopa trijoonien dollareiden seteleitä, joiden arvo ei ollut kuitenkaan juuri mitään. Inflaatio saattoi laukata tuhansissa prosenteissa! Nyt käytössä on yhdysvaltain dollari ja ilmeisesti maan talouden syöksy on saatu tasaantumaan kohtuullisen mukavasti.

Pysäköimme automme parkkialueelle ja kävelimme putousalueen portille. Ostimme 30 dollarin sisäänpääsymaksun (10 dollaria Zimbabwelaisilta) ja lähdimme tutustumaan alueeseen. Putouksia kiersi kivetetty polku, jonka varrella oli lähes 20 eri näköalatasannetta. Sambesijoesta syöksyvä vesi on vähäisimmillään marraskuussa ja joulukuussakin iso osa putouksesta on kuivana. Toukokuussa vesimassat ovat suurimmillaan ja silloin putouksista on vaikea ottaa kuvia runsaan vesihöyryn vuoksi. Putoukset olivat kaikesta huolimatta todella upeaa katseltavaa ja pystyimme kuvittelemaan itsemme kävelemässä alueella Tohtori Livingstonen jalanjäljissä. Helppohan täällä on ollut liikkua hyvin hoidetuilla kivetetyillä poluilla! On tämä ollut varmasti upea näkymä 1800-luvun tutkimusmatkailijoille!

Putouksilla ei ollut todellakaan liikaa turisteja, vain noin kymmenen muuta henkilöä. 

Putouksiin tutustumisen jälkeen kävelimme parin sadan metrin päässä sijainneelle raja-asemalle, josta pääsimme jatkamaan Sambian puolelle. Tämä raja-asema oli aivan toista maata kuin aikaisempi Beitbridgen raja Etelä-Afrikan ja Zimbabwen välillä. Saimme leimat passeihimme ja kävelimme rajasillan yli Sambian puolelle, jossa maksoimme 20 dollarin viisumimaksun. Muodollisuudet menivät todella jouhevasti eikä aikaakaan kun olimme jo ylittäneet rajan kävellen.

Raja-alueella oli useita sinnikkäitä kauppiaita, jotka yrittivät myydä erilaisia käsitöitä ja tarjota kyytiä lähellä sijaitsevaan Livingstonen kaupunkiin. Tiesimme kyydin hinnaksi kymmenen dollaria ja lähdimme matkaan hintaneuvotteluiden jälkeen. Taksiasemalla vallitsi pieni hässäkkä kun raja-asemalla kyytejä myyneet kaverit pyrkivät kaikki apajille. Kuski puhui hyvää englantia ja vei meidät Livingstonen kaupungin pääkadun toiseen päähän. Tiedustelimme kuskilta mahdollisia vesipiippupaikkoja ja kuski lupasi viedä meidät käsityömarkkinoille, jossa olisi kavereita jotka osaisivat tähän vastata. Yritin löytää markkinoilta magneettia, mutta jostain syystä sellaisia on täällä varsin heikosti tarjolla eikä vesipiippupaikoistakaan ollut mitään tietoa. 

Törmäsimme myös paikalliseen kaveriin, Martiniin, joka kertoi olevansa läheisestä kylästä ja ehdotti, että menisimme tutustumaan siihen paluumatkalla. Hyväksyimme tarjouksen ja sovimme taksikuskin kanssa hinnaksi 10 extra-dollaria. Martin lähti meidän mukaamme kaupungille ja hän esitteli kaupunkia kertoen erilaista nippelitietoa. Pistäydyimme myös syömässä paikallisessa ravintolassa, jossa tilasimme lihaa ja paikallisten suosimaa “maissimuussia” sekä Mosi-olutta. Maissimössö oli ihan ok makuista, mutta liha melkoisen sitkeää. Paikalliset syövät ruokansa ilman haarukoita ja veitsiä, joita meillekään ei aluksi tarjottu lainkaan.

Hintaa annokselle tuli 2 dollaria ja oluelle n. 70 senttiä pullolta. Söimme minkä jaksoimme tai pystyimme ja lopulta Martin pisti loput ruuat poskeensa perinteisesti käsin. Juttelimme ruokailun lomassa kaikenlaista Sambiasta. Keskipalkka on täällä noin 40-50 euroa kuukaudessa. Talous oli hieman lähteestä riippuen samaa tasoa Zimbabwen kanssa, mutta kuparista riippuvainen Sambia on kärsinyt viime aikoina kuparin hinnan laskusta.

Monet lapset eivät pääse kouluun, sillä sen hinta on jopa 250-300 dollaria vuodessa. Jalkapallo on maan suosituin urheilulaji ja Livingstonen kaupunki on neljänneksi suurin kaupunki. Täällä oleminen on myös varsin turvallista toisin kuin esimerkiksi maan pääkaupungissa Lusakassa, joka ei välttämättä ole niitä kaikkein turvallisimpia kaupunkeja. Kaupungin yleisilme oli hyvin afrikkalainen ja elämänmeno hyvin rennon näköistä.

Tapasimme ruokailun jälkeen jälleen taksikuskimme ja lähdimme ajamaan n. 15 kilometrin päässä sijaitsevaan kylään. Se oli hyvin perinteinen sambialainen kylä, jossa asui noin 7000 ihmistä. Kyläläiset asuivat pääasiassa perinteisissä savimajoissa ja kertomuksen mukaan he tekivät erilaisia puuesineitä, joita sitten myydään putouksilla turisteille. Emme tosin nähneet porukkaa työn touhussa.

Tutustuimme kylään, jossa lapset leikkivät pihoilla ja eläimet liikkuivat vapaasti. Kylän päällikkö oli 69-vuotias suvun edustaja, joka oli ollut johdossa jo melko pitkään. Hänen “palatsinsa” oli kylän keskellä ja tarinan mukaan Tohtori Livingstone oli ensimmäinen valkoihoinen, joka vieraili kylässä vuonna 1859. Kyläläiset luulivat valkoista Livingstonea haamuksi ja pelkäsivät hänen tappavan johtajan, joten hän joutui odottamaan tapaamista palatsin odotustilassa. 

Johtajan paikka periytyy suvussa ja nykyinen johtaja oli suvun 19. edustaja. Johtajalla on tietynlainen kivi, joka symboloi johtajan asemaa. Kun johtaja kuolee, ei asiasta saa puhua sen “oikealla nimellä”, vaan sanoa, että “kivi on mennyt rikki”. Johtajan kuolemasta sen oikealla nimellä puhuville langetetaan kolmen päivän vankilatuomio ja sakoksi määritellään yksi lehmä.

Kiertokäynnin jälkeen saavuimme takaisin taksille ja aloitimme paluumatkan rajalle. Kävelimme raja-alueen läpi ja hätistelimme jälleen paikallisia kauppiaita jaloistamme. Myyjät eivät olleet muutamia lukuunottamatta superärsyttäviä, mutta hieman kuitenkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että hekin vain yrittävät hankkia leipää pöytään myymällä mitä erilaisempia tuotteita.

Rajamuodollisuudet menivät jälleen jouhevasti ja pääsimme nopeasti takaisin autolle. Meiltä ei edes kysytty keltakuumerokotustodistusta, jonka olimme varta vasten hankkineet Sambiasta paluuta varten. Keltakuumerokotus on ainoa rokotus, jonka puuttuminen voi estää pääsyn maahan! 

Olimme jo aamulla selvittäneet mahdollisuutta tutustua putouksiin helikopterin kyydistä ja saimme tingittyä hintaa hieman alaspäin 140 dollariin hengeltä (sis. puiston maksun). Saimme kyydin kopteriyritykseen ja nousimme ilmaan. Lensimme yli Victorian putousten muutamaan otteeseen ja maisemat olivat henkeäsalpaavan upeita!

Kello oli iltapäivä viiden kun helikopterilento oli ohitse. Mietimme hetken mitä tehdä ja koska putoukset oli nyt nähty, päätimme ajaa jo täksi illaksi Botswanan puolelle Kasaneen, joka sijaitsi n. 80 kilometrin päässä. Loppureissu tultaisiin siis viettämään pääasiassa Botswanassa Choben kansallispuiston alueella, joka kertomusten mukaan on todella upea.

Ajoimme todella hyväkuntoista tietä kansallispuiston lävitse ja maisemat olivat upeita. Saavuimme rajalle hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa ja rajamuodollisuudet sujuivat myös täällä jouhevasti. Olimme raja-aseman ainoat asiakkaat ja hetken papereita pyöriteltyämme saimme ostettua n. 15 euron hintaisen viisumin ja ajoimme vielä kymmenisen kilometriä Kasanen kaupunkiin. 

Tutkimme hieman paikallista leirintäalue tarjontaa ja saavuimme upean hotellin pihaan, joka mainosti myös leirintäaluettaan. Kävimme kysymässä hintaa ja yllätykseksemme hintaa tuli kahdelta hengeltä vain vajaa parikymppiä, joten tämä kelpasi meille oikein hyvin. Katselimme hetken auringon laskua ja jäimme hotellin ravintolaan notkumaan ja juomaan muutaman oluen ja siiderin. Olipas jälleen vaiherikas ja hieno päivä kolmessa eri maassa!