Kylki ruttuun ja poliisiasemalle - autokolarissa Zimbabwessa

Olemme tottuneet heräämään täällä reissussa ajoissa, noin kuuden maissa. Aurinko paistaa jo mukavasti ja unta on tullut mukavasti. Viime yönä Janne näki selkeästi jotain painajaisia ja jouduin välillä tökkimään. Muuten yöt ovat menneet varsin mukavasti.

Lähdimme nyt tutkimaan Hwangen kansallispuistoa ja tarkoituksena oli ajaa puiston pohjoispuolelle Robiniin, jonne oli matkaa reilut 150 kilometriä kapeita ja möykkyisiä hiekkateitä pitkin. Alkumatkasta näimme muutamia muita autoja, mutta sen jälkeen vastaan ei tullut käytännössä juuri ketään. Paitsi yksi - kirjaimellisesti.

Pistäydyimme muutamilla eläinten vesipisteillä, mutta virtahepoja lukuun ottamatta niillä oli varsin hiljaista. Jossain kaukana näimme kissapedon kulkevan, mutta muuten näimme lähinnä jotain kauriin tyyppisiä eläimiä ja lintuja. Lopulta meitä kuitenkin lykästi. 

Olemme tottuneet heräämään täällä reissussa ajoissa, noin kuuden maissa. Aurinko paistaa jo mukavasti ja unta on tullut mukavasti. Viime yönä Janne näki selkeästi jotain painajaisia ja jouduin välillä tökkimään. Muuten yöt ovat menneet varsin mukavasti.

Lähdimme nyt tutkimaan Hwangen kansallispuistoa ja tarkoituksena oli ajaa puiston pohjoispuolelle Robiniin, jonne oli matkaa reilut 150 kilometriä kapeita ja möykkyisiä hiekkateitä pitkin. Alkumatkasta näimme muutamia muita autoja, mutta sen jälkeen vastaan ei tullut käytännössä juuri ketään. Paitsi yksi - kirjaimellisesti.

Pistäydyimme muutamilla eläinten vesipisteillä, mutta virtahepoja lukuun ottamatta niillä oli varsin hiljaista. Jossain kaukana näimme kissapedon kulkevan, mutta muuten näimme lähinnä jotain kauriin tyyppisiä eläimiä ja lintuja. Lopulta meitä kuitenkin lykästi. Näimme kaukana vesilammikolla lauman seeproja ja hetkeä myöhemmin huomasimme alueelle kaartavan pienen hiekkatien. Ajoimme sinne ja pääsimme aivan seeprojen lähelle eikä heitä näyttänyt automme juuri häiritsevän. Myöhemmin näimme myös pahkasikoja ja lauman valtavan kokoisia norsuja aivan tien vierellä.

Vaikka näimme monia mielenkiintoisia eläimiä ja osan hyvinkin läheltä, ei tällä isolla aluella tähän aikaan vuodesta nyt ihan liikaa eläimiä ollut näköpiirissä. Sadekauden aikaan eläimillä on vettä myös muualla ja siksi ne ovat syvemmällä savannilla ja metsissä. Toisaalta täällä on ollut varsin kuivaa, joten eläimiä pitäisi näillä alueilla olla myös mukavasti liikenteessä. Aikaisemmin tapaamamme etelä-afrikkalaispariskunta myös kertoi, että Botswanassa Choben kansallispuistossa olisi eläimiä Hwangea paremmin näkösällä.

Ajoimme pitkin kapeaa pöllyävää hiekkatietä kun yhtäkkiä kurvin takaa eteemme ajoi valkoinen maastoauto. Janne yritti jarruttaa ja kääntää vasemmalle, mutta lopulta ainoa paikka väistää oli tien oikea reuna, jonne täräytimme vauhdilla samalla vastaantulevaan maasturiin törmäten. Istuin vasemmalla puolella kartturin paikalla (täällä vasemmanpuoleinen liikenne) ja näin maasturin tulevan kuin hidastetusta elokuvasta päälle ja sitten rytisi! 

Koko automme kylki oli rutussa ja vastaantulleen auton kulma oli saanut iskun ja rengas hajonnut. Nousimme autosta hieman järkyttyneinä ja huomasimme kaikkien olevan kuitenkin kunnossa. Tässä oli todellakin ainekset isompaankin onnettomuuteen, mutta onneksi nyt henkilövahingoilta vältyttiin. Henkilöonnettomuuden satuttua täällä ei olisi ollut apua kovin helposti tarjolla, sillä puhelinverkkokaan ei toiminut ja matkaa ihmisten ilmoille kymmeniä kilometrejä. 

Kaikki olivat rauhallisia ja kaverit vaihtoivat autoonsa renkaan. He kyselivät meiltä, että mitä nyt pitäisi tehdä ja totesimme lopulta että nyt olisi syytä ajaa muutamien kymmenien kilometrien päässä sijaitsevalle poliisiasemalle.

Tutkimme Jannen kanssa vaurioita ja jarrutusjälkiä. Oli uskomatonta, ettei autolle käynyt pahemmin, sillä oli senteistä kiinni ettei maasturi olisi tullut keulaan niin, että airbagit olisivat lauenneet tai esimerkiksi automme renkaat vääntyneet. Nyt auto näytti kaikin puolin ajettavalta ja ovetkin menivät kiinni. Jarrutusjälkien ja hatarien muistikuvien perusteella näytti siltä, että maasturi tuli aika keskellä tietä eikä jättänyt oikein muuta mahdollisuutta kuin väistää. Ja koska vasemmalla oli tiheä pöpelikkö, Janne kaarsi jyrkästi oikealle.

Miehet olivat paikallisen hiilikaivoksen työntekijöitä ja ajoimme ensin heidän toimistolleen. Siitä he hyppäsivät vielä n. 10 kilometrin matkan ajaksi takapenkille ja ajoimme nelistään poliisiasemalle. He ehdottivat, että olisimme kertoneet poliisille vain pienestä kolarista kaivoksen pihalla ja pääsisimme pientä sakkoa vastaan jatkamaan matkaa. Kaikki ottamamme kuvat olivat kuitenkin kansallispuistosta ja vieraskenttäläisinä meillä olisi asian selvittelyssä selkeä alivoima, joten päätimme kertoa asian vain niin kuin se kävi. 

Peli vaikutti jo aika selvältä kun saavuimme laitokselle kavereiden heitellessä lähinnä ylävitosia paikallisten tuttujen poliisien kanssa. Meidät vietiin huoneeseen, jossa kerroimme tapahtumien kulkua. Myös vastapuolella oli kuvia ja he kertoivat meidän yllättäen kääntyneen oikealle ja vetosivat mm. Suomen oikeanpuoleiseen liikenteeseen, jonka vuoksi olisimme kääntyneet väärään suuntaan. Tilanne vaikutti todisteiden valossa varsin epäselvältä ja meille annettiin kaksi vaihtoehtoa. Joko tunnustaisimme onnettomuuden olleen meidän syytä ja maksaisimme 20 dollarin sakot tai kiistäisimme ja lähtisimme koko porukalle takaisin yli tunnin ajomatkan päähän onnettomuuspaikalle jälkiä tutkimaan.

Olimme varmoja, ettei poliiseja kiinnostaisi lähteä sinne asti ajelemaan pimenevässä illassa. Toisaalta meitä ei myöskään yhtään houkuttanut lähteä tuhraamaan enempää aikaa asian selvittämiseksi, joten päätimme myöntää vastentahtoisesti syyllisyytemme, maksaa 20 dollarin sakot ja saada asiasta poliisiraportti vakuutusyhtiötä varten. Vajaan tunnin paperien täyttelyn jälkeen olimme valmiita lähtemään matkaan.

Poliisiaseman seinällä oli onnettomuustilastoja, jotka eivät vaikuttaneet kovin hyviltä. Seinällä oli myös poliisiaseman visio: “olla maailman johtava poliisipalveluita tarjoava taho”. 

Kello oli jo hieman yli viiden iltapäivällä ja meillä oli reilun 100 kilometrin matka Victorian putouksille. Lähdimme reippaasti matkaan ja saavuimme paikalle hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Matkalla satoi välillä varsin paljon, mutta saavuttuamme putouksille ilma oli aurinkoinen. Ajoimme leirintäalueelle valmistautumaan huomista Victorian putous-reissua varten ja luultavasti piipahtaisimme myös Sambiassa. Jatkamme tästä myös loppureissun ajaksi Botswanan puolelle.