Säätöä Zimbabwen raja-asemalla

Yö oli melko tuskainen etelä-arfikkalaisella leirintäalueella, jossa ei näkynyt muita asukkaita erästä zimbabwelaista haahuilijaa lukuunottamatta. Teltassa oli kuumaa ja hikistä, eikä Jannen kuorsaus vieressä yhtään helpottanut asiaa. No, todellisuudessa minä taisin nukahtaa ensin ja Janne taisi joutua kärsimään enemmän minun kuorsaamisesta. Yöllä tuuli melkoisen paljon ja teltan reunukset liehuivat tuulen mukana pitäen kovaa meteliä. 

Aurinko alkoi paistamaan jo hyvissä ajoin ennen kuutta ja heräsimme 6:30 kellon soittoon. Kömmimme ulos teltasta ja nopeiden aamutoimien jälkeen pakkasimme kamppeet ja lähdimme ajamaan kohti Zimbabwen rajaa. Tiet ovat olleet Etelä-Afrikan puolella todella hyvässä kunnossa ja huoltoasemat laadukkaita internet-yhteyksineen. Pikkuhiljaa pohjoista kohti päästyämme tiet alkoivat hieman heiketä ja pikkupaikkakunnat näyttämään rähjäisemmiltä. 

Yö oli melko tuskainen etelä-arfikkalaisella leirintäalueella, jossa ei näkynyt muita asukkaita erästä zimbabwelaista haahuilijaa lukuunottamatta. Teltassa oli kuumaa ja hikistä, eikä Jannen kuorsaus vieressä yhtään helpottanut asiaa. No, todellisuudessa minä taisin nukahtaa ensin ja Janne taisi joutua kärsimään enemmän minun kuorsaamisesta. Yöllä tuuli melkoisen paljon ja teltan reunukset liehuivat tuulen mukana pitäen kovaa meteliä. 

Aurinko alkoi paistamaan jo hyvissä ajoin ennen kuutta ja heräsimme 6:30 kellon soittoon. Kömmimme ulos teltasta ja nopeiden aamutoimien jälkeen pakkasimme kamppeet ja lähdimme ajamaan kohti Zimbabwen rajaa. Tiet ovat olleet Etelä-Afrikan puolella todella hyvässä kunnossa ja huoltoasemat laadukkaita internet-yhteyksineen. Pikkuhiljaa pohjoista kohti päästyämme tiet alkoivat hieman heiketä ja pikkupaikkakunnat näyttämään rähjäisemmiltä. 

Lopulta aloimme lähestymään Beitbridgeä, joka sijaitsee Etelä-Afrikan ja Zimbabwen rajalla. Sen raja on tunnettu yhtenä hitaimmista ja kaoottisimmista rajoista, jossa aikaa saattaa kulua jopa 12 tuntia! Paikalla oli todella paljon porukkaa, satoja ellei tuhansia ihmisiä jonottamassa raja-asemalle. Jono ei näyttänyt etenevän lainkaan ja on vaikea kuvitella, että he pääsisivät edes yhden päivän aikana ensimmäisestä raja-asemasta läpi.

Ajoimme ihmismassojen läpi ja pysäköimme autojen tarkastuspisteelle. Mukavan oloinen rajamies tuli juttelemaan ja kyselemään papereita. Kun meillä ei ollut vielä yhtään leimaa “kerää kaikki leimat” -sarjastamme, viittoi hän meidät takaisin lähtöpisteelle hieman naureskellen. Olimme salaa toivoneet, että huhut rajanylitysmuodollisuuksista olisivat olleet liioiteltuja ja olisimme vain ajaneet läpi tyytyväisenä ja antaneet ehkä parikymmentä dollaria rajalla seisoskeleville kavereille.

Toisin kävi. Pysäköimme automme kaiken hälinän keskelle. Janne jäi vartioimaan autoa ja minä lähdin selvittelemään tilannetta. Otin muutaman kuvan jonottavista ihmisistä, joka ei tietenkään käynyt alkuunkaan. Minua lähestyi kaveri, joka kertoi minun tehneet nyt pahan virheen. Hän raahasi minut voimakkaasti rannetta puristaen talon seinustalle ja kertoi, ettei täällä saa missään nimessä kuvata. Hän vaati minua poistamaan kuvat ja kuvien poistamisen jälkeenkin hän vielä katsoi kuvia läpi epäluuloisesti ennen kuin päästi minut jatkamaan matkaa.

Samaan aikaan Janne oli törmännyt yhteen harvoista täällä näkemistämme länsimaalaisista. Hän kertoi rajanylityksen olevan nyt todella vaikeaa ja hidasta, mutta suositteli meidän yrittävän mennä jonon ohi ja sanoa vain, että meidän oli pyydetty palaamaan hakemaan vielä yksi leima. Meitä oli vastassa muutama kaveri, joiden todellinen rooli tai asema tässä korruptoituneessa systeemissä jäi hieman avonaiseksi. Heidän avullaan pääsimme kuitenkin pienen voitelurahan siivittämänä nopeammin eteenpäin.

Täytimme ensimmäisen lomakkeen, johon piti myös ilmoittaa mukana olevien tavaroiden arvo. Hieman mietin mitä tähän nyt kannattaisi ilmoittaa, mutta liikaa alakanttiin ilmoittaminen voisi sekin sattua omaan nilkkaan. Arvioin parin järkkärin ja Mac Book Pron arvon ja kaverit sanoivat, että tämän arvoisista tavaroista tulisi maksaa 400 USD. Emme todellakaan olleet valmiita tällaisia summia maksamaan ja lopulta sovimme hinnaksi 30 USD jonka myötä kaveri lähti viemään papereita eteenpäin jonon ohitse. 

Täällä näitä maksuja maksaessa pitää aina tietysti tinkiä, mutta myös miettiä vaihtoehtoisten toimintatapojen kestoa. Joten käytännössä tuli ainakin fiilis, että tämä oli ainoa järkevä tapa edetä. Vaikka olisimme tieneet kaikki luukut jonne mennä leimoja hakemaan, olisimme joutuneet jonottamaan tunteja, ellei päiviä.

Tämän jälkeen meiltä pyydetiin 50 USD jonkinlaista auton lupalappua varten. Tingimme hinnan 20 taalaan ja lopulta kun saimme lupalapun, oli sen hinta 10 USD, eli 10 rahaa meni kaverille asian hoitamiseen. Lopulta monen vaiheen jälkeen meillä oli leimat passissa, lupalapussa ja kaksi leimaa erillisessä lomakkeessa. Meitä auttanut kaveri oli lähtenyt odottamaan pihalle ja olisi varmasti pyytänyt palveluksistaan vielä aimo summan rahaa. Menimme kuitenkin nopeasti autollemme ja peruutimme runsaan väkijoukon lomitse ja kaasuttelimme takaisin tarkastusasemalle, josta olimme muutamaa tuntia aikaisemmin lähteneet nöyrästi takaisin tulliin.

Ajattelimme kaiken olevan jo pitkälti ohi, kunnes saavuimme Zimbabwen puolelle rajaa ja tästä se seikkailu sitten vasta alkoikin. Meitä oli vastassa pari “Zimbabwe Tourist Officers” liivein varustettua nuorta miestä. Olimme aivan varmoja, että heidän apunsa olisi jälleen kallista lystiä, mutta ainakin hommat etenivät selkeämmin. Maksoimme ensin jollekin kaverille 20USD, jotta pääsimme pitkän jonon ohi sisälle jatkamaan prosessia. Tiedä sitten olisiko ilman maksamista päässyt eteenpäin, mutta ainakin näin pääsimme sutjakkaasti jatkamaan matkaa.

Hetkeä myöhemmin meille tarjottiin 150 dollarilla Zimbabwelaisen rahoitusyhtiön lupaa autolle. Kieltäydyimme moisesta ja sanoimme, että meillä on kaikki laput kunnossa eikä meidän tietääksemme tällaista pitäisi täältä enää ostaa vaikka kuinka kaveri näytti virallista kaulassa roikkuvaa nimikylttiään. He sanoivat, että selvä, käykää kokeilemassa.

Pääsimme viisumitiskille, jossa ostimme 45 dollarin double entry visat per nuppi (pääsemme takaisin kun piipahdamme myöhemmin Sambian puolella). Passit jäivät hetkeksi odottelemaan tiskille ja menin jonottamaan vielä 45 dollarin hintaista auton lupalappua, mutta jonotuksen jälkeen tiskillä ollut tympeä kaveri kertoi, että meiltä puuttui paikallisen rahoitusyhtiön lupalappu, jota meille oli siis aikaisemmin kaupiteltu 150 dollarin hintaan. Neuvottelimme hetken ja maksoimme lopulta tästä täysin typerästä dokumentista 30 taalaa ja pääsimme takaisin tiskille, josta saimme lopulta autollekin oman lupalappunsa. Samalla viisumimme olivat valmiit ja nyt olimme vihdoin valmiita jatkamaan matkaa.

Ei kuitenkaan aivan vielä vaan nyt piti marssia aivan alueen toiselle puolelle poliisin konttoriin, jossa vieläkin tympeämpi nainen katsoi lomakkeet läpi ja iski niihin leiman. En nyt muista joutuiko tässäkin kohtaa vielä pari kymppiä antamaan, voi olla että tästä selvisi ilman rahaa.

Nyt kävelimme takaisin autolle ja ajoimme auton tarkastuspisteelle, jossa tosin riitti tällä kertaa vain takaluukun avaaminen ja sinne pikainen vilkaisu. Monet paikalla olleet autot seisoivat tässä pisteellä varmasti tuntitolkulla ja kaikki tavarat oli vedetty autoista ulos. Hyvästelimme meitä auttaneet “tourist officersit”, jotka eivät lopulta tosiaan edes pyytäneet rahaa palveluksistaan, sillä hommat kuuluivat kuulemma heidän opiskeluihinsa.

Nyt olimme valmiita ajamaan raja-alueen ulkopuolelle. Juuri ennen puomia meidät pysäytti siististi pukeutunut kaveri, joka kertoi olevansa poliisi ja kaivoi vaivoin jonkinsortin kirjastokorttiaan tai mitä lie poliisin virkamerkkiä. Meille oli sanottu, ettei täällä kannata pysähtyä koskaan epäilyttävien henkilöiden kohdalle ja niinpä nostimme ikkunan ylös ja kaasuttelimme 50 metriä kohti puomia. Puomilla viranomainen sanoi, että meidät aikaisemmin pysäyttäneillä miehillä oli meille asiaa ja he kävelivät automme luo vihaisina.

“Kuinka voi olla, että te lähdette karkuun kun poliisi näyttää teille virkamerkkiä”. Pahoittelimme asiaa tajuttuamme, että kyseessä oli todella poliiseja, jotka eivät olleet nyt lainkaan tyytyväisiä. Kerroimme miten meitä oli ohjeistettu ja Janne joutui hakemaan meitä avustaneet kaverit 100 metrin päästä kertomaan, miksi he olivat antaneet meille väärää tietoa. 

Poliisit ripittivät näitä raja-avustustehtäviä tehneitä kavereita. Poliisti alkoivat myös tutkimaan autoamme ja laukkujamme todella tarkasti. Meidän piti avata kaikki laatikot retkiastioita ja auton mukana tulleita leirituolipussukoita myöden. Tällaista homma ei ollut edes Pohjois-Korean rajalla! Poliisit löysivät kameramme ja koska niitä ei oltu kirjattu lupalappuun (emme tienneet että edes piti!) niin jouduimme lähtemään jälleen takaisin raja-asemalle kirjoittamaan lomakkeelle kameroiden, läppärin ja iPadin sarjanumerot. Kun nämä oli haettu ja auto tarkistettu, meidät lopulta aivan oikeasti päästettiin puomista ulos ja kohti Zimbabwea.

Olipas hurja ja noin viisi tuntia kestänyt urakka, joka ei ehkä aina siinä hetkessä tuntunut niin mukavalta, mutta näin jälkeen päin ajatellenhan se oli aikamoisen hauska kokemus. Rahaa paloi sekä varsinaisiin viranomaismaksuihin että hieman voiteluun, mutta ainakin siinä hetkessä tuntui, ettei muita vaihtoehtoja ollut tai sen halvemmalla olisi päässyt.

Ajoimme kohti 300 kilometrin pääsä sijaitsevaa Bulawayta. Koska rajalla oli kuitenkin tuhraantunut odotettua enemmän aikaa, oli ilta jo hämärtymässä. Zimbabwen puolella tie oli kapeampi, selkeästi huonokuntoisempi ja aaseja oli runsaasti teiden varsilla. Liikennettä ei ollut kovinkaan paljon, mutta pimeän tultua ajaminen eläinten ja muiden tielläliikkujien vuoksi on vaarallista. Eläimet hakeutuvat yön pimetessä autoteille ja onnettomuusriski on suuri.

Olimme jo varautuneet ajamaan vajaa 100 kilometriä seuraavaan pieneen kylään pimeydestä huolimatta, sillä rajan jälkeen täällä ei ole ollut toistaiseksi kertakaikkiaan yhtään mitään asutusta. Se löytyisikö Gwandasta tai 40 km päästä West Nicholsonista mitään majapaikkaa ei kuitenkaan ollut mitenkään selvää. Lopulta tienvarressa näkyi kyltti "Tod’s Lodge 3 km” ja kurvasimme lyhyen hiekkatien majapaikan pihaan. Siellä parkkeerasimme automme nurmikon laidalle ja maksoimme yöstä 9 USD per naama. Kävipä hyvä tuuri! Seuraavana päivänä ajoimme lähimpien kylien läpi ja täytyy sanoa ettei niistä olisi kyllä kovin helposti meille minkäänlaista majapaikkaa löytynyt, joten tämä sopi meille oikein hienosti.

Tutustuimme grillikatoksella etelä-afrikkalaiseen pariskuntaan, joka oli ollut jo viikkoja tienpäällä niin Zimbabwessa, Sambiassa kuin Botswanassakin. Saimme heiltä hyviä vinkkejä Botswanaan ja katsoimme rouvan kännykästä upeaa videoa, jossa elefantteja oli kapean tien vierustalla kymmenittäin heidän ajaessa autolla ohitse. He myös varoittelivat agressiivisista paviaaneista, käärmeistä ja hyeenoista, joita liikkuu paljon myös näillä majoituspaikoilla.

Jo puolikymmenen aikaan illalla talon emäntä tuli kertomaan, että he laittavat sähköt pian poikki ja kaikkialle tulee pimeää. Kävelimme autolle ja samassa niskaamme alkoi suorastaan satamaan eri näköisiä öttiäisiä: koppakuoriaisia, punkin näköisiä kuoriaisia ja itikoita. Laitoimme nopeasti teltan kuntoon ja ötökät läsähtelivät naamalle ja niskaan kuin Vanhan testamentin vitsauksissa. Hyppäsimme nopeasti telttaan, suihkutimme permitriiniä sisään ja lätkimme hetken aikaa isompia ja pienempiä kuoriaisia ulos teltasta. Lopulta vaikutti siltä, ettei teltassa ollut enää ainakaan isompia häiriötekijöitä Järvisen haisevia sukkia ja kenkiä lukuunottamatta, joten aloimme nukkumaan mielenkiintoisen päivän päätteeksi.