Wadi Bani Khaled - keidas keskellä karua Omania

Heräsin pienestä huoneestani Surin kaupungissa. Ilmastointi ei toiminut, joten huoneessa oli melko kuuma. Keräsin kamat rinkkaan ja lähdin jatkamaan matkaa autolla kohti Wadi Bani Khalidia, joka olisi upea veden täyttämä luolasto/uoma keskellä ei mitään. 

Matkaa oli reilut satakilometriä. Maisemat olivat karuja, välillä tasaista, välillä vuoristoista. Täällä tuskin sataa kovin usein ja maisemat todellakin ovat sen mukaisia. Siellä täällä näkyi taloja ja ohitinpa pienen kylänkin matkan varrella. Paikallinen musiikinrenkutus alkoi jo tulemaan ulos korvista, joten laitoin napit korville ja kuuntelin oikeaa musiikkia. Tienvarsikyltit varoittelivat tiellä liikkuvista kameleista ja hetkeä myöhemmin kolmen kamelin jengi tulikin vastaan keskellä tietä.

Saavuin perille, mutta kylttejä paikalle ei oikein näkynyt missään. Lähdin seuraamaan yhtä Jeeppiä, joka selkeästi kysyi ajo-ohjeita samaan paikkaan. Nousin vuoren rinnettä ylös ja saavuin pieneen kylään. Ilman sen kummempia kylttejä ajoin tietä eteenpäin ja saavuin lopulta paikalle, jossa olikin reilusti autoja tienvierellä. Tänään on paikallinen “sunnuntai” ja ihmisiä siksi liikkeellä perheineen ja ystävineen.

Pysäköin auton ja lähdin kävelemään tietä pitkin. Saavuin upealle keitaalle, jossa niin paikalliset kuin muutamat ulkomaalaisetkin uivat ja hyppivät kalliolta. Tällaisia ovat varmaan ne keitaat, joita aina sarjakuvissa on keskellä aavikkoa. 

Istahdin kalliolle, katselin maisemia ja join kupposen kahvia. Hetken istuttuani lähdin kävelemään noin kilometrin matkan vaikeakulkuista ja kivikkoista polkua, joka oli hieman samanlaista kuin eilen pitkällä patikkaretkellä. Ajoittain matkanteko oli sen verran vaikeaa, että tänne ei kyllä Jenkkituristit Segwayneen millään pääsisi. Omanin turismilla on vielä paljon tehtävää :-P

Etenin hitaasti mutta varmasti. Aurinko paistoi jälleen todella kuumasti ja lämpöä oli varmasti kolmisenkymmentä astetta. Paikoin kivenlohkareiden lomassa oli pieniä rappusia ja välillä eteenpäin pääsi kahlaamalla matalassa vedessä. Vesi oli todella lämmintä. Kaveriporukat istuivat kallioiden uomissa evästarvikkeineen ja pitivät meteliä. Kävelin pitkälle “vuonoa” pitkin ja jäin lopulta leveän kallionkielekkeen päälle päivälevolle. Näkymät olivat todella upeat, suorastaan mykistävät!

Palasin takaisin lähtöpisteeseen ja etsin autoni. Paikalle oli kertynyt jälleen lisää ihmisiä pelailemaan ja picnicille.

Pysähdyin matkalla supermarkettiin ostamaan vähän juomista ja pikkupurtavaa. Katsoin, että olipas kaupassa tutun näköinen pikkutyttö, aivan kuin se eilisessä kolariautossa ollut arviolta 5-6-vuotias lapsi. Hetkeä myöhemmin törmäsin myös toiseen veljeksistä, joka auttoi minua auton korjaamisessa. Mikä yhteensattuma! “Törmätä”, jos tällaista ilmaisua nyt haluaa käyttää, nyt samaan porukkaan täällä yli 100 kilometrin päässä! Eilen pikkutyttö itki pelästyksestä, mutta nyt hän tuli iloisesti kättelemään. En jäänyt turisemaan sen enempää, sillä he eivät puhuneet juurikaan englantia.

Nousin Toyotallani pitkin jyrkkää vuorenrinnettä kun huomasin taustapeilistä parinkymmenen moottoripyörän jengin lähestyvän. Olin varma, että kyseessä oli luhistuneen naapurimaan Jemenin aavikkorosvot, jotka ohjaisivat minut tiensivuun tällä autiolla tieosuudella. Nostin onnettoman Toyotani kierroksia, kunnes tajusin, että nyt mentiin jo äärirajoilla. Pyörät lähestyivät, mutta ne painelivatkin vain ohi ja jättivät turistiparan rauhaan tällä kertaa. Huokaisin helpotuksesta ja jatkoin turvallisesti takaisin Suriin, jossa päätin pysähtyä samaan vesipiippupaikkaan, jossa olin aamun aloittanut. 

Katselin vesipiippupaikan terassilta rannalle, jossa kalastajat purkivat lastia veneistään. Aurinko alkoi jo laskemaan ja minulla oli nyt hyvin aikaa ennen kuin lähtisin vielä illaksi 50 kilometrin päähän rannalle, jossa kilpikonnat munivat ja poikaset lähtevät ensimmäiselle vaaralliselle rannan ylitykselleen.

Ilta pimeni kun starttasin auton. Onneksi täällä on ainakin päätiet valaistu varsin hyvin ja pääsin matkaan. Vajaa kymmenen kilometriä ennen määränpäätä käännyin kuitenkin pienemmälle tielle, jossa ei valoja ollut. Köröttelin hiljalleen ja pidin silmällä tienreunuksia kameleiden ja muiden eläinten varalta. Lopulta pääsin kuin pääsinkin perille, vaikka viimeistä risteystä ei näkynyt käytännössä lainkaan.

Sain lipun toiseen ryhmään. Ykkösryhmässä olisi hotellin asukkaat. Koska olin hyvissä ajoin paikalla, odottelin salissa hyvän tovin. Ihmisiä alkoi saapumaan paikalle runsain mitoin ja paikka alkoi näyttämään melkoiselta turistirysältä. Lopulta tuli kuulutus, jonka mukaan kilpikonnia ei ole nyt oikein nähty, joten tulisi vain odotella omaa vuoroaan. Kun puolituntia alkuperäisen aikataulun jälkeen kuulutettiin, että rannalla on vain yksi kilpikonna ja aula oli mustanaan jengiä, päätin lähteä ajelemaan hotellille. Se siitä kilpikonnaretkestä.

Lähdin ajamaan pilkkopimeään. Koska en edelleenkään tiennyt hotellini osoitetta, laitoin jälleen eilisen “väärän hotellin” osoitteen, joka löytyi navigaattorista. Sieltä osaisin ajella perille. Kun lopulta saavuin Suriin huomasin kuitenkin oman tutun hotellin matkan varrella ja kurvasin pihaan, jossa tutut sällit jo odottelivatkin. Huomenna olisi sitten paluu Muscatiin ja illalla paluumatka Suomea kohti. Seitsemän tunnin bussimatkasta tuskastuneena otin Fly Dubain lennon Dubaihin ja aikataulullisesti homma meni mitä parhaimmin. Lento lähtee vasta illalla ja jään suoraan kentälle odottelemaan Helsingin lentoa, joka lähtee mahtavasti klo 4:00 aamuyöstä.