Aamupäivälle oli taas tiedossa ryskettä ja rytinää kun starttasimme automme ja lähdimme ajelemaan kohti pääkaupunki Timphua ja sen ohi lentokenttäkaupunki Paroon. Paro on aina ollut portti Bhutaniin – aikaisemmin sen kautta kulki ainoa tie maahan ja nyt siellä sijaitsee maan ainoa kansainvälinen lentokenttä.

Tienvarressa oli pieniä kojuja, joissa myytiin maissia, leipää ja hedelmiä.

Tie oli todella mutaisassa kunnossa

Matkanteko oli jälleen vaivalloista ja välillä hieman hirvittikin kun auto lähti mutavellissä luisuun ja puolen metrin päässä oli pudotusta toista sataa metriä alas viidakkoon. Välillä mutavellissä eteneminen oli tälle maasturillekin sen verran hankalaa, että ihmettelen miten lukuisat pikkuautot selvisivät matkasta. Paikka paikoin oli työmiehiä korjaamassa maansortumia – toisinaan kaivinkoneella mutta usein aivan käsipelillä ja isoja kivenmurikoita tieltä pois heitellen. Huoli ei ollut aivan aiheton, sillä vähän hotellilta lähdettyämme näimme kuinka yksi pikkuauto oli pudonnut tieltä.

Tämä on tuttu näky Bhutanin huonokuntoisilla teillä.

Saavuimme Thimphuun, mutta vain tiputtaaksemme kirjekuoren postiin. Kävimme pari päivää sitten paperitehtaalla (hyvin alkeellinen jossa paperia tehtiin lähes käsipelillä), josta ostin muutamia kirjekuoria ja Bhutan aiheisia tehtaassa valmistettuja papereita. Kirjoitin lapsille kirjeen ja katsotaan kauan sen saapumisessa kestää.

Jatkoimme saman tien Paroon, jonne on matkaa reilut 50 kilometriä. Tie Paroon on jo selvästi parempi ja matka taittui jouhevasti. Paron aluella asuu arviolta 15 000 -20 000 ihmistä ja Paron pieni keskusta oli yllättävänkin vilkas. Kävimme lounaalla kivassa ravintolassa, jossa oli jälleen tarjolla samaa ruokaa kuin aikaisemminkin. En ole erityisesti rakastunut tähän paikalliseen ruokaan, vaikka pikkuhiljaa siihen alkaa tottumaan. Kaikki käyttämämme ravintolat ja hotellit ovat olleet lähes luksustasoa eikä näissä paikalliset käy. Turistejakin on näkynyt hyvin harvakseltaan.

Täällä tupakkaa poltetaan todella vähän, sillä sen myynti ja ostaminen on kiellettyä. Tupakkaa voi tuoda maahan jos maksaa 100% veron. Tupakan sijaan paikalliset jauhavat tällaista lehteä, jonka sisällä on tahnaa ja pähkinä. Tästä erittyy suuhun punaista nestettä jota sitten syljeksitään pitkin katuja. Maistoin tätä eikä se tehnyt kovin suurta vaikutusta. Monilla täällä näkyy huulet punaisina tästä aineesta.

Kyselin vielä paikallisoppaaltani tästä Bhutanin kahdesta lentoyhtiöstä. Se kun tuntui jotenkin niin hassulta näin pienessä maassa, jossa lentoja tulee maahan sesongin ulkopuolella 3-4 ja sesongin aikaankin vain 8-9 päivässä. Opas antoi minulle kuitenkin kunnon markkinatalouden oppitunnin ja kertoi kuinka valtio halusi lisätä lentoliikenteen kilpailua, kuinka hinnat laskivat (aikaisemmin Katmanduun n. 10 000 nu:ta eli 145 euroa, nyt vain noin puolet siitä) ja palvelu parani. Totta! Näinhän se menee ja kilpailu pakottaa molemmat toimijat kehittymään ja pitämään yllä hyvää palvelua.

Palvelusta ja ystävällisyydestä puheenollen Bhutanilaiset muistuttavat tässä ehkä hieman jopa suomalaisia. Täällä kulttuuriin ei kuulu juurikaan hymyillä eikä tuntemattomille moikkailla kadulla. Vain tutuille moikataan tai saatetaan hieman hymyillä. Myöskään kiitosta ei sanota kovin herkästi, ellei toinen tee jotain poikkeuksellista. Monet paikalliset eivät hirveästi noteeraakkaan ulkomaalaisia, vaikka joskus pieni hymy irtoaakin. Yleensä kuitenkin katsotaan vähän ujosti alaspäin. Toisaalta jos kysyn vaikka lupaa valokuvata niin yleensä he ovat vain mielissään.

Lounaan jälkeen kävelimme ylös Paron linnoitukselle, joka oli lähes kopio Punakhassa sijainneesta vastaavasta linnasta. Valtaosan näistä linnoista on rakentanut sama heppu 1600-luvulla ja senkin vuoksi ne ovat hyvin samankaltaisia. Linna oli kuitenkin jälleen pysäyttävän upea – tosin sisäpuolelta ne ovat varsin vaatimattomia. Sisältä löytyy temppeli ja linna on jaettu luostarin ja hallintotilojen kesken.

Paron linnoitus

Munkkikahvit

Myöhemmin kävimme myös koko Bhutanin vanhimmassa temppelissä, joka on rakennettu 600-luvulla silloisen Tiibetin hallitsijan toimesta. Hän halusi rakentaa Himalajalle 100 temppeliä ja tämä oli yksi niistä. Vanha temppeli oli kuitenkin vain pieni osa isompaa kokonaisuutta, josta osa oli rakennettu sitten muina vuosisatoina (ainakin joku osa 1200-luvulla) ja uloimmat osat olivat sitten puolestaan aivan tuoreita.

Jousiammunta on Bhutanin kansallislaji, vaikka jalkapallo onkin nykyään nuorison suosiossa. Kävimme katsomassa jousiammuntakilpailua, jossa kaksi joukkuetta ampui nuolia 150 metrin matkan päästä. Toisessa päässä olevaa maalitaulua näki vain hienokseltaan, mutta useita osumia nämä kaverit saivat aikaiseksi. Aina osuman jälkeen tanssittiin ja laulettiin. Vyötäisillä roikkui erivärisiä nauhoja merkiksi siitä, millaisia osumia oli saatu aikaiseksi.

Koululaisilla on tällä hetkellä kahden viikon kesäloma. Talvella loma on sitten pidempi. Hallitus panostaa täällä koulutukseen ja tavoite on, että kouluja olisi keskimäärin noin 30 minuutin kävelymatkan välein, mutta korkeintaan kahden tunnin kävelymatkan päässä. Tällöin tosin pyritään tarjoamaan myös majoitus koulun yhteydessä.

Pyörähdin vielä illalla Parossa. Ihmiset olivat viettämässä lauantai-iltaa, jotkut potkivat palloa, toiset pelasivat biljardintapaista peliä muovikiekoilla (olikohan Suomessa pelin nimi Corona). Illalla hotellilla tapasin ruotsalaispariskunnan, joka oli ollut reissussa viisi viikkoa matkaten Mongoliassa, Kiinassa, Tiibetissä, Nepalissa ja nyt Bhutanissa ennen paluuta Ruotsiin. Nainen oli syntynyt Kiinassa, mikä helpotti huomattavasti reissaamista Kiina-Tiibet akselilla. Tiibet on täällä mainittu useita kertoja ja aloinkin pohtimaan, että sinne olisi joskus kiva mennä. Ruotsalaiset sanoivat paikan olevan ehdottomasti käymisen arvoinen, mutta he olivat yllättyneet kuinka kehittynyt alue oli ja miten paljon siellä oli turisteja. Odotus kun oli ollut hieman Bhutanin tyyliä. Mies kertoi myös alkuvuonna tekemästään yksinreissusta, jossa reitti kulki kutakuinkin Egypti-Sudan-Kenia-Tansania-Sambia-Zimbabwe-Etelä-Afrikka akselilla. Kiinnostavaa, sillä olenkin vähän pohtinut Sudania ja Zimbabwea!

Community Police auttaa poliisia. Nämä nuoret ovat vapaaehtoistöissä lomallaan. He tekivät jonkinlaisia käyntejä kauppoihin ja kirjoittivat ylös jotain. Opas ei osannut ihan varmaksi sanoa, mutta epäili kyseessä olevan jokin kysely (näytti verotarkastukselta ;)

Paron torilla

Nousu Tiikerin pesään

Uskomaton Taktshang Monastery

Sunnuntaina oli edessä reissun kohokohta. Aloitimme nousun kohti Tiikerin pesää, Taktshang Monasterya, Bhutanin tunnetuinta ja varmasti uskomattominta kohdetta. Tämä 1600-luvun lopulla rakennettu luostari sijaitsee n. 3500 metrin korkeudessa jyrkän kallion reunalla kuin tyhjän päällä. On aivan käsittämätöntä miten luostari on voitu rakentaa tänne tuona aikana. Paikalla on ollut uskonnollista toimintaa jo ainakin 600-luvulta alkaen.

Nousua korkeussuunnassa oli kilometrin verran ja matkaa pientä polkua pitkin nelisen kilometriä. Puoleen väliin on mahdollista nousta myös hevosella, mutta näin tekivät vain harvat. Nousimme ripeää tahtia ylös ja jalat olivat toisinaan koetuksella. Onneksi Jättärin portailla on kuitenkin tehty kova pohjatyö, eikä nousu tuonut ylitsepääsemättömiä haasteita.

Tästä nousu alkoi

Maisemat olivat mykistävän upeita ja Tiikerin pesä alkoi pikkuhiljaa näkymään kaukaisella vuorella. Noin kolmen kilometrin kävelyn jälkeen pesä avautui upeana näkynä vuoren rinteessä. Uskomatonta! Heinäsirkat sirisivät, kärpäset pörräsivät ja luostarista kantautui jo jonkinlaisten torvien ääni.

Lopulta nousimme ylös portaita kohti luostaria. Näky oli todella vaikuttava. Aikaa nousuun meni meillä vain noin 1,5 tuntia alkuperäisen 2-3 tunnin arvion sijaan. Ennen astumista sisään luostariin ja sen muutamiin temppeleihin, meidän piti jättää kamerat ja kännykät pois. Kuvia ei sisällä saanut ottaa.

Turisteja ei ollut vielä juurikaan ja useimmat (silti harvat) tulivat vastaan vasta kun me jo olimme matkalla takaisin. Kiersimme eri huoneita ja opas kumartui aina Buddha-patsaiden edessä. Yhdessä huoneessa oli käynnissä seremonia jossa parisen kymmentä munkkia, osa alle 10-vuotiaita, lukivat yhdessä rukouksia. Näky oli todella autenttinen ja upea.

Internet ja matkapuhelimet ovat tulleet myös Bhutaniin. Puhelimien määrä alkoi kasvamaan 2003 vuoden tienoilla ja 2010 vuonna matkapuhelinverkko on kattanut koko Bhutanin. Myös monilla munkeilla oli käsissään älypuhelimet ja eräskin munkki rötkötti patjalla puhelintaan pläräillen. Mihin tämäkin maa on oikein menossa? :-)

Laskeuduimme alas vuorelta. Aurinko paistoi ja lämmintä oli lähemmäs 30 astetta. Pikkuhiljaa Tiikerin pesä jäi taakse ja jatkoimme matkaa läheiselle linnoitukselle.

Tämä linnoitus on myös rakennettu 1600-luvulla estämään tiibetiläisten valloitusyritykset. Se on kuitenkin kärsinyt pahoja vahinkoja eikä sitä ole korjattu monien muiden linnoitusten tavoin.

Linnoitus oli taannoin tärkeässä roolissa estämässä tiibetiläisten valloitusyritykset.

Piipahdimme myös 100-200 vuotta vanhassa perinteisessä Bhutanilaisessa talossa, jossa maistoin paikallista teetä ja alkoholijuomaa. Teessä oli seassa maitoa ja voita ja sitä syötiin paistettujen riisinjyvien kera.

Paikallista teetä ja takana alkoholijuomaa.

Vanha keittiö

Uunia pidettiin päällä yötä päivää, jotta se samalla myös lämmitti asuntoa. Talvisin täällä on pakkasta ja lunta tulee.

Vessa.

Raskas mutta upea päivä oli takana. Samalla on viimeinen ilta Bhutanissa, sillä huomenna aikaisin aamulla suuntaan takaisin Delhiin, jossa olen muutaman päivän. Viiden päivän reissu Bhutanissa oli hieno kokemus ja siinä ajassa sai todella hyvän kuvan maasta. Reissuja on mahdollista tehdä myös 10-12 päivän mittaisena, mutta oma ja myös paikallisen oppaankin mielipide oli, että viiden päivän reissussa näkee kaiken tärkeimmän. Temppelit ovat aika samanlaisia ympäri maata.

Tiistaina käyn tutustumassa muutaman tunnin junamatkan päässä sijaitsevaan Taj Mahaliin.

Hotellit ovat olleet täällä aivan turhankin laadukkaita reppureissaajalle!

Tässä valmistuu perinteinen Bhutanilainen asu, jonka tekemiseen voi mennä kolmekin kuukautta.