Vierailu Dharavissa - Aasian yhdessä suurimmista slummeista

Olipas monipuolinen ja vauhdikas päivä! Aamulla heräsin Riston työhuoneen lattialle asetetuilta patjoilta. Söin hyvän aamiaisen, joka itse asiassa jäikin päivän ainoaksi ruuaksi aina klo 19 asti, jolloin pääsin seuraavan kerran syömään. Alunperin tarkoitukseni oli lähteä aamusta Dharaviin, yhteen Aasian suurimmista slummeista, mutta tämä retki siirtyikin iltapäivälle soitettuani paikalliseen matkatoimistoon. Sen sijaan lähdimme kohti lähintä rautatieasemaa, josta nappasimme tupaten täynnä olleen paikallisjunan, jonka lippu maksoi 10 rupiaa, eli n. 1,4 senttiä. Ensimmäiseen junaan emme kertakaikkiaan edes mahtuneet, vaan paikalliset roikkuivat ovien ulkopuolella kaiteista kiinni pitäen. Toinen juna ei ollut juuri sen tyhjempi, mutta nyt änkesimme vaunuun ja olimme siellä kuin sillit purkissa. Junassa oli omat vaunut naisille, jotka olivatkin väljempiä.

Juna oli tupaten täynnä ja osa matkustajista roikkui junan ulkopuolella. Mukaan mahduttiin silti.

Vedimme useamman pysäkin kohti Etelä-Mumbaita ja joka pysäkillä väkimäärä väheni. Lopulta mahduimme jopa istumaan ja ihmettelemään maisemia. Saavuttuamme määränpäähämme, lähdimme kävelemään vilkkaalle kadulle. Etelä-Mumbaihin ei riksoilla ole asiaa, joten se hieman hillitsee siltikin varsin kaoottista liikennettä.

Pistäydyimme krikettikentällä, joka oli aivan Mumbain yliopiston edessä. Isolla nurmikentällä oli useita joukkueita harjoittelemassa. Kriketti on baseballin ja pesäpallon kaltainen peli, jonka säännöistä minulla ei sen enempää hajua olekaan. Ihmettelimme hetken peliä ja kävimme vaihtamassa pari sanaa pelaajien kanssa, jotka mielellään ottivat yhteiskuvia ja usuttivat meidät joukkueenjohtajan pakeille.

Kriketti on suosittu urheilulaji Intiassa.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Olin nyt siirtymässä Riston hoivista uuteen majapaikkaani. Varasin Airbnb:n kautta etelästä Colaban alueelta paikallisen mumbailaisen kodista sohvapaikan 13 euron yöhinnalla. Sovimme tärskyt Cafe Royal -kahvilan eteen ja hetken kuluttua Sagar saapuikin autollaan poimimaan minut. Ajoimme lyhyen matkan kohti Sagarin siistiä ja kodikasta kotia, jonne kävin heittämässä rinkkani ja sain asunnon avaimen itselleni. Sitten lähdin kiiruusti Mahimin rautatieasemalle, jossa paikallisoppaani odottaisi minua kahdelta. Mumbain valtava koko sai jälleen mittasuhteet kun puuskutimme ilmastoimattomalla mustakeltaisella taksilla lähes tunnin matkan torvea soitellen ja kaistalta toiselle poukkouillen. Matka ei kuitenkaan verottanut lompakkoa kovin paljoa, sillä hintaa matkalle tuli tippeineen n. 4 euroa.

Pyörin juna-asemalla sinipaitaista opasta etsien. Lopulta löysin hänet aseman kulmalta ja lähdimme kävelemään junaradan toiselle puolelle Dharaviin, yhteen Aasian suurimmista slummeista, jossa slummissa asun oppaan mukaan asuu yli miljoona ihmistä (joidenkin arvioiden mukaan paljon enemmänkin).

Dharavin slummi on yli miljoonan asukkaan koti.

Alueella on paljon erilaista bisnestä, joista muovin kierrätys on yksi.

25-vuotias opas puhui hyvää englantia ja kertoi paljon yksityiskohtia slummeista noin yleisesti ja erityisesti tästä alueesta. Mumbaissa on yli 2000 slummia, joista valtaosa laittomia, mutta esimerkiksi tämä Dharavin slummi on ns. virallinen slummi ja itse asiassa kaikesta roskasta ja hökkeleistään huolimatta täynnä liike-elämää muovinlajittelusta nahan valmistamiseen ja erilaisten metalliosien tuottamiseen. Alueen "bruttokansantuote" onkin varsin kova 650 miljoonaa dollaria.

Slummissa ei saanut juuri kuvata, mutta aina silloin tällöin opas antoi luvan kuvaamiselle. Asukkaat ovat alkaneet suhtautumaan kuvaamiseen nykyään kriittisemmin ja ajattelevat kuvia käytettävän väärin ja aliarvioiden. Myös lapsille opetaan koulussa, ettei kuviin kannata juuri mennä. Siitä huolimatta osa lapsista oli hyvinkin innokkaita ja vaativat päästä kuvattavaksi ja nähdä sitten kameran ruudulta lopputuloksen.

Slummista löytyy kaikkea työpaikoista kouluihin, kauppoihin, lääkäreihin ja pankkeihin. Ainakin oppaan mukaan valtaosa lapsista käy päivisin koulussa n. 8-13 välillä. Monet työskentelivät varsin alkeellisissa olosuhteissa ja keskipalkka on n. 100-150 rupiaa päivässä (1,3-2 euroa), mutta voi nousta myös kolmeen sataan ja varmasti tietyissä tehtävissä ylikin sen.

Asunnot olivat pääasin aikamoisia virityksiä, mutta osa parempia osa heikompia. Pienimmät asunnot ovat n. 10 neliön kokoisia, joissa saattaa asua jopa 5-6 henkinen perhe. Kävin kurkistamassa yhteen "malliasuntoon", joka oli tyhjä mutta näyttä konkreettisesti asuinolosuhteet. Tällaisen asunnon vuokra on n. 350 rupiaa kuukaudessa eli n. 45 euroa tai ostettuna n. 1,5 miljoonaa.

Tällaisissa 10m2 asunnoissa saattaa asua jopa 5-6 ihmistä.

Tämä slummi oli ainakin paikoittain hieman rähjäisempi ja tyyliltään erilainen verrattuna vuosi sitten Rio de Janeirossa käymääni fafelaan, eli paikalliseen slummiin, joka oli vuoren rinteellä.

Vaikutti, että eri uskontokunnat asuvat alueella sulassa sovussa ja yhteisöllisyys oli tärkeässä roolissa. 90-luvun alussa eri uskontokuntien välille syntyi kahakointia, jossa kuoli kymmeniä ihmisiä, mutta sittemmin välit ovat olleet ilmeisen kunnossa.
Yksi mieltä askarruttava asia on aina matkoilla ollut se roskan määrä, jonka keskellä monet ihmiset asuvat - myös täällä. Kyselin asiasta oppaalta ja hän myönsi ongelman. Opas kertoi, että yhtenä syynä on kouluttautumattomuus ja ihmiset eivät yksinkertaisesti ymmärrä siisteyden merkitystä. Toisaalta jätehuolto on heikkoa eikä roskiksia juurikaan löydy mistään. Toisille jätteiden käsittely on bisnestä, mutta bisneksen sarkaa totisesti vielä olisi.

Pienessä kimppataksissa oli aluksi lähes kymmenen ihmistä matkassa.

Kahden ja puolen tunnin kiertelyn jälkeen olimme valmiita ja opas ohjasi minut kaverinsa kimppataksiin, joka oli pieni ja ahdas pakettiauto, joka vei minut rautatieasemalle. Ystävällinen kaveri tuli mukaani ostamaan junalippua ja nousin varsin hyväkuntoiseen paikallisjunaan, joka vei minut 5-6 aseman päähän Charni Roadille. Kävelin pitkin Länsi-Mumbain rantaa ja aurinko alkoi pikkuhiljaa jo laskemaan. Jalat olivat aivan puhki ja nälkä alkoi olla jo melkoinen - muuten olisinkin voinut jäädä rantakadun betonimuurille katselemaan auringonlaskua.

Pitkä päivä alkoi jo verottamaan, mutta päätin kävellä vielä Port of Mumbaille, joka on valtava hieman riemukaarta muistuttava monumentti rannassa. Väkeä oli paljon liikkeellä ja monumentti oli valaistu hienosti. Istahdin penkille ja aloin kirjoittamaan tätä blogitekstiä samalla ihmisvilinää katsellen.

Gateway of India Mumbai

Pieni 6-vuotias tyttö tuli viereeni ja ihmetteli bloginkirjoitustani. Yllättäen hän puhuikin erittäin hyvää englantia ja kyseli kaikenlaista lapsista ja reissustani Mumbaissa. Tiesin hänen pian kysyvän rahaa ja olin mielelläni pienen avustuksen antamassakin, mutta hän pyysi että ostaisin ruokaa. Kun tarjosin rahaa, hän kieltäytyi ja sanoi, ettei hän saa kerjätä rahaa. Tyttö lähti ja palasi 10 minuutin kuluttua takaisin ja ihmetteli enkö ollut saanut kirjoitustani vielä valmiiksi. Kerroin kirjoittaneeni blogiini myös hänestä. Lopulta lähtiessäni etsimään taksia, ostin hänelle pikku putiikista isohkon pussin riisiä (johon hän ei lopulta oikein ollut tyytyväinen vaan olisi pitänyt saada muutakin, ovela kikka).

Nappasin taksin kadun varresta ja näytin paperille piirrettyä ajo-ohjetta Sagarin asunnolle. Sovimme taksin kanssa kiinteän hinnan (70 senttiä), sillä mittarin kanssa matka olisi ollut hyvin lyhyt. En jaksanut alkamaan vääntämään asiasta ;) Asunto löytyi helposti vaikka kadulla oli jo varsin pimeää. Nousin kakkoskerrokseen hissillä, joka oli hieman haastava käyttää. Kakkoskerroksen nappi puuttui, joten piti painaa kolmosta ja avata hissin sivuun rullattava ovi sopivassa kohdassa kakkoskerrosta.

Sagar (vas.) ja indonesialaistaustainen kaveri alkoivat kokkaamaan Sagarin keittiössä.

Paikalla asunnossa olikin vielä indonesialaistaustainen, mutta hollantilainen asukas, joka vietti edellisen yön Sagarin asunnossa. Hän alkoi kokkaamaan indonesialaista ruokaa Sagarin keittiössä.