Miliisipartioiden pihdeissä lähellä Ukrainan rajaa

Olimme saapuneet idässä sijaitsevaan Gomelin kaupunkiin edellisenä iltana ja löytäneet hyvän hostellin aivan kaupungin keskustasta yhdeksän euron yöhinnalla. Aamulla lähdimme ajamaan kohti Ukrainan rajaa ja aluetta, jonka Chernobylin ydinlaskeuma saastutti pahoin lähes 30-vuotta sitten. Ajoimme pitkin yllättävänkin hyväkuntoista moottori- ja maantietä reilua ylinopeutta, sillä liikennettä ei ollut juuri nimeksikään.

Hotel Gomel

Saavuimme pieneen Brahin kylään, jossa kävimme syömässä lounaan. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat ja ruokalistat olivat vain venäjäksi, eikä tarjoilija puhunut sanaakaan englantia. Yritimme esittää ja kuvata erilaisia syötäväksi kelpaavia eläimiä, mutta tarjoilija vain pyöritti päätään. Lopulta saimme tilattua jotain ja jäimme jännittyneinä odottamaan mitä tuleman piti.

Piipahdimme kahvilla tässä kahvilassa.

Lenin-patsas tuntemattomaksi jääneen rakennuksen edessä.

Olimme ravintolan ainoat asiakkaat eikä tarjoilija puhunut lainkaan englantia ja ruokalistakin oli vain venäjäksi.

Siihen nähden saimme lopulta aivan kelvollisen annoksen!

Pöytämme kannettiin kuitenkin aivan kelvollinen pihvi ja perunamuusia, jonka pistelimme poskeen oluen kera. Täällä rattijuopumisraja on 0,3 promillea, joten hörppäsin vain hieman. Pihalla otimme kuvia muistomerkistä, jossa oli kuvattu Chernobylin onnettomuuden jälkeen hylättyjä saastuneita kyliä.

Jatkoimme matkaamme ja pistimme navigaattoriin osoitteeksi Chernobylin kaupungin, joka oli enää vajaan tunnin ajomatkan päässä – toki toisessa maassa. Tienvarrella oli siellä täällä säteilystä varoittavia kylttejä ja pysähdyimme muutaman kohdalle ottamaan pari kuvaakin. Aurinko paistoi ja aloimme lähestymään Ukrainan rajaa. Ohitimme jo toisen ”Border zone” –kyltin, joka kertoi meidän saapuneen raja-alueelle.

Hetkeä myöhemmin tienvarressa oli miliisipartio, joka pysäytti meidät. Tästä alkoikin toista tuntia kestänyt episodi, jossa saimme selvittää miksi olimme ilman asianmukaisia dokumentteja raja-alueella. Kahden miliisin ja yhden sotilaan partio tarkisti passejamme pitkään, kyseli kysymyksiä venäjäksi ja halusi nähdä vuokra-automme paperit. Emme puhuneet lainkaan samaa kieltä ja ajattelimme heidän käännyttävän meidät takaisin samaan suuntaan josta tulimmekin.

Jannen salakuva tilanteesta. 

Lopulta ymmärsimme, että he olivat tilanneet paikalle toisen partion, jossa olisi englantia puhuva poliisi. Odottelimme tien varressa partion saapumista ja yksi poliiseista tarjosi meille tupakkia. Janne tarjoutui polttamaan, vaikkei tupakkamiähiä olekaan. Lopulta paikalle pörhälsi kolmen miliisin partio ja sama tenttaaminen jatkui. Passejamme syynättiin uudelleen ja myös reput tarkistettiin takaluukusta toistamiseen. Naispoliisi, joka puhui kohtuullista englantia soitteli puheluita sinne tänne ja selvitteli tilannetta. Kaivoin lentoliput ja kerroimme, että olemme vain turistimatkalla ja huomenna jo palaamassa Suomeen.

Lopulta naispoliisi kertoi, että olemme tulleet raja-alueelle ja meillä pitäisi olla siihen tarvittavat luvat kunnossa. Samalla paikalle tuli armeijan vanha pulla-UAZ maasturi, josta nousi ulos kolme sotilasta. Kun passeja oli katseltu tarpeeksi, ajattelimme, että voisimme kääntyä takaisin, mutta poliisi kertoikin, että emme voisi lähteä vielä mihinkään, vaan paikalle tulisi vielä yksi yksikkö, joka tekisi tapauksesta jonkin sortin raportin, joka meidän tulisi allekirjoittaa. ”You have to understand that situatuion is not good”, hän tähdensi.

Tässä vaiheessa automme ympärillä oli jo yhdeksän virkavallan edustajaa. Naispoliisi hyvästeli meidät samalla kun neljäs partio kaarsi paikalle ja autosta nousi viisi armeijan henkilöä rynnäkkökivääreineen. Jälleen passit esiin ja yksi sotilaista alkoi täyttämään lomakkeita. Kysyin ohimennen voisinko napata tilanteesta kuvan, mutta poliisit nauroivat ja sanoivat, että vain ”miljoonalla dollarilla”. Tilanteessa ei tullut muutenkaan mieleenkään tarjota minkään sortin lahjuksia eikä he sellaisia myöskään kyselleet.
Meiltä kyseltiin erilaisia kysymyksiä mm. koska olemme olleet armeijassa ja kuinka paljon Suomessa on panssarivaunuja. Janne alkoi selostamaan innokkaasti kaikkia Suomen armeijan panssarivaunumalleja ennen kuin törkkäsin häntä kyynärpäällä ja kuiskasin, ettei meidän ehkä kannata tässä tilanteessa esittää liian asiantuntijaa.

Lopulta meidän pyydettiin myös hakemaan kameramme ja näyttämään millaisia kuvia olimme ottaneet. Aloin heti miettimään mitä kaikkea kamerasta löytyykään: kuvia säteilyvaarakylteistä, navigaattorista jossa kohteena on Chernobyl ja ylinopeutta 150 km tunnissa 90 kilometrin alueella. Myös edellisen päivän kuvat sotilasparaatista ja Jannen nolot pullistelukuvat ilman paitaa löytyivät kameran muistikortilta. Tilanne ei siis todellakaan vaikuttanut hyvältä. Näytin kuvia nopeasti selaten, mutta ne eivät herättäneet onneksi erityisiä ihmettelyitä. Odotellessamme papereiden täyttämistä poliisit kyselivät vielä suomalaisia kirosanoja, joita sitten toistelimme heidän yrittäessä toistaa niitä siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kun paikalla oli ollut yhteensä 14 miliisiä ja poliisia, saimme eteemme lomakkeen, johon oli täytetty tietomme ja ilmeisesti selostus tilanteesta venäjäksi. Jouduimme allekirjoittamaan paperit tietämättä lainkaan, mitä niissä luki ja villi arvaukseni on, että törmäämme näihin papereihin vielä huomenna lentokentälle saapuessamme.

Lopulta saimme luvan lähteä takaisin kohti Gomelia. Ajoimme hetken matkaa takaisinpäin, kunnes päätimme kokeilla pääsyä toiseen rajakaupunkiin, jonka huomasimme navigaattoristamme. Ajoimme hetken kohti Gomelia ja käännyimme takaisin Ukrainan rajaa kohden. Vilkuilimme mahdollisia ”Border zone” kylttejä ja lähestyessämme rajakaupunkia ohitimme jälleen kyltin ja olimme jo kääntymässä takaisin, kun huomasimme, että uusi miliisipartio oli jälleen odottamassa aivan kyltin perässä. Alkaisiko sama rumba jälleen alusta!

Annoimme auton ikkunasta passit vain venäjää puhuvalle miliisille ja toistelimme olevamme vain matkalla Gomeliin. Samaan aikaan tuulilasissa navigaattori näytti meidän ajaneen selvästi kohti rajakaupunkia. Toistelimme ”Gomel” sanaa ja yritimme näyttää eksyneiltä. Kun miliisit ymmärsivät meidän ”yrittäneen” löytää vain tien kohti Gomelia, he antoivat passit takaisin ja päästivät meidät takaisin samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Huokaisimme helpotuksesta ja ajoimme ehkä kymmenisen kilometriä kun näin taustapeilistä poliisiauton lähestyvän meitä nopeasti. Poliisiauto pisti pillit päälle ja pysäytti meidät jälleen tiensivuun. Sama poliisi nousi autosta ja alkoi kyselemään jälleen jotain venäjäksi. Avasimme takakontin ja kävimme jälleen kerran reput läpi. Poliisi soitteli puhelimellaan ja olimme varmoja, että puhelimesta tulisi tieto meidän hetkeä aikaisemmin tehdystä pysäytyksestä ja vakuutuksesta, ettemme enää tulisi raja-alueelle. Tilanne laukesi kuitenkin onnellisesti ja miliisi kehotti meidän jatkavan suoraan Gomeliin ja Minskiin.

Nyt olimme oppineet läksymme ja ajoimme vajaan tunnin matkan Gomeliin ja kirjauduimme samaan hostelliin, josta olimme aamulla lähteneet. Kamat huoneeseen ja lähdimme kävelemään kaupungille. Pienen kiertelyn jälkeen löysimme sishapaikan, jossa vietimme muutaman tunnin päivän tapahtumia kerraten. Piipahdimme vielä ennen hostellille paluuta alakerran Hollywood yökerhossa, jossa ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljon porukkaa.

Nk. "lihalautanen"

Valko-Venäjä on kokonaisuutena yllättänyt positiivisesti. Tietysti pinnan alla asiat eivät ole varmasti niin hyvin kuin äkkiseltään näyttää, mutta infrastruktuuri, tiet, autokanta ja rakennukset ovat olleet yllättävän hyvässä kunnossa ja välillä voisi hyvin luulla olevansa Keski-Euroopassa. Toisinaan pitkiä suoria ajaessa maisema näyttää myös aivan kuin Suomessa ajelisi. Toisaalta toisin kuin esim. Kuubassa ja Iranissa, täällä ihmiset eivät ole meistä juuri lainkaan kiinnostuneita eikä paikallisiin saa kovin helposti kontaktia. Englantia ei juuri puhuta eikä ihmiset tule samalla tavalla juttelemaan kuin monissa muissa maissa. Täytyy sanoa, että jos puhuisimme edes vähän venäjää, saisi reissusta varmasti huomattavasti enemmän irti.

Torstaiaamuna lähdimme hostellilta ajelemaan takaisin kohti Minskiä, josta paluulentomme lähtisi puoli viideltä. Ajoimme ensin Vetkan pikkukaupunkiin, joka sijaitsee pahasti ydinonnettomuudessa saastuneella alueella. Pyörimme kaupungilla hetken aikaa, mutta silmiimme ei erityisesti näkynyt merkkejä ydinonnettomuudesta.

Löytyihän sitä vähän ränsistynyttä Neuvostorakennustakin.

Päätimme jatkaa Minskiin, jonne oli matkaa kolmisen sataa kilometriä. Sää oli erinomainen ja matka taittui mukavasti, vaikka puolessa välissä matkaa olikin pitkän matkaa käynnissä massiivinen tietyömaa. Lopulta saavuimme Minskiin ja pysäköimme auton aivan Itsenäisyyden aukion tuntumaan. Teimme pienen kävelylenkin alueella, joka oli todella kaunista.

Minskissä on paljon kauniita alueita ja katuja.

Palauttaessamme auton Minskin lentokentälle, ei missään näkynyt autonpalautuksesta kertovia kylttejä. Jätimme auton luultavasti aika pahasti sakkopaikalle, eikä Europcarin konttorillakaan ollut ketään paikalla. Tiputimme avaimet postilaatikosta sisään ja lähdimme checkingiin. Olen melko varma, että vuokraamosta ollaan vielä yhteydessä!

Hieno reissu takana ja paljon tuli taas nähtyä. Ajoimme pitkin Valko-Venäjää n. 1600 kilometriä nähden niin pääkaupunki Minskiä, läntistä Brestin aluetta kuin itäistä Gomelin aluettakin. Vaikka kilometrejä kertyi runsaasti, ei silti tuntunut lainkaan siltä, että olisi tullut istuttua liikaa autossa. Auton käyttö antaa paljon vapauksia kulkea minne haluaa ja koska haluaa, joten jatkossakin autonvuokraus on hyvä vaihtoehto lähes reissussa kuin reissussa.