Saapuminen Teheraniin ja aina Kaspianmerelle saakka

Aamu oli jo valjennut, kun bussimme kaarsi yhteen Teheranin bussiterminaaleista. Oli vielä viileää kun hyppäsimme ulos bussista. Astelimme kohti terminaalirakennusta ja Janne rykäisi oven saranoiltaan, joten jouduimme käyttämään takaovea. Tiedustelimme jo etukäteen lippuja Chalusiin, mutta niitä myytäisiin kuulemma toisessa terminaalissa. 

Olin tekstiviestitellyt iranilaisten kontaktieni kanssa ja yrittänyt järjestää meille majoitusta jälleen jonkun paikallisen luota. Yrityksistä huolimatta majoitusta ei järjestynyt, joten otimme taksin keskustaan, josta löysimme hienon hotellin. Sen aulasta pääsimme sen verran nettiin, että tsekkasimme paikallista hostellitarjontaa.

Aamu oli jo valjennut, kun bussimme kaarsi yhteen Teheranin bussiterminaaleista. Oli vielä viileää kun hyppäsimme ulos bussista. Astelimme kohti terminaalirakennusta ja Janne rykäisi oven saranoiltaan, joten jouduimme käyttämään takaovea. Tiedustelimme jo etukäteen lippuja Chalusiin, mutta niitä myytäisiin kuulemma toisessa terminaalissa.

Olin tekstiviestitellyt iranilaisten kontaktieni kanssa ja yrittänyt järjestää meille majoitusta jälleen jonkun paikallisen luota. Yrityksistä huolimatta majoitusta ei järjestynyt, joten otimme taksin keskustaan, josta löysimme hienon hotellin. Sen aulasta pääsimme sen verran nettiin, että tsekkasimme paikallista hostellitarjontaa.

Hostellimme sisäänkäynti Amir Kabir kadulla

Täältä edullisin huone olisi maksanut 160 dollaria, mutta me etsimme puolestaan korkeintaan noin kympin hintaluokan majapaikkaa. Lopulta löysimme sellaisen varsin läheltä ja otimme jälleen parin euron taksin hostellille päästäksemme. Ensimmäinen kuski tosin suuttui tinkimisestämme ja kaasutti pois paikalta.

Teheran oli lähes autio. Kello oli toki vasta aika vähän aamulla, mutta oli myös uuden vuoden juhlien viimeinen päivä ja lähes kaikki kaupat olivat kiinni. Tajusimme tämän todella vasta myöhemmin kun lähdimme kävelemään kaupungille. Liikennettä ei ollut juuri nimeksikään ja vain muutama kauppa siellä täällä oli auki.

Vaatimaton huoneemme.

Paikalliset rahat ovat pääasiassa huonokuntoisi ja monet teipattujakin. Myös suuret satojen tuhansien setelit aiheuttavat päänvaivaa lyhyen matikan käyneelle..

Perinteinen vessa. Täällä vessojen kuuluu olla tällaisia. Rolf kertoi, että yliopistolle oli remontin yhteydessä lisätty länsimaiset vessat, jotka jotkut opiskelijat hakkasivat säpäleiksi.

Majoituimme Mashad hostelliin, jonka viiden neliön huone ilman omaa vessaa ja suihkua maksoi noin 6 euroa hengeltä. Paikka oli siisti, mutta varsin karu. Tikapuut veivät yläkerrassa sijaitsevalle terassille, jossa tapasimme uskomattoman saksalaisen, reilun viisikymppisen kaverin. Tämä on juuri parasta hostellissa asumisessa. Näissä paikoissa törmää usein mielenkiintoisiin tyyppeihin, joista voi olla korvaamatonta apua. Niin myös tässä tapauksessa!

Minun on vaikea kuvailla häntä. Ulkoisesti hän näyttää laitapuolen kulkijalta. Vanha kännykkä taskussa ja Bershkan muovipussi matkakassinaan. Hän on asunut ja työskennellyt amerikkalaisille aikaisemmin Saudi-Arabiassa, Irakissa, Afganistanissa ja nyt seitsemättä vuotta täällä Iranissa. Hän tunsi hyvin paikalliset tavat, puhui hieman Farsia ja osasi kertoa hyvin yksityiskohtaisesti ja uskottavasti monista meitä paikallisessa elämässä askarruttavissa asioissa. Hän kertoi ongelmistaan Saksan viranomaisten kanssa liittyen hänen vuositasolla miljoonien eurojen rahansiirtoihin, jotka liittyvät rakennusbisneksiin täällä Iranissa ja erityisesti juuri niissä Kaspianmeren rannikkokaupungeissa, joihin itsekin olimme suunnitelleet matkaavamme.

Rolf valmisti meille spagettiaterian.

Pyörittelimme Jannen kanssa päitämme ja hymähtelimme kaverin jutuille. Hetki hetkeltä jutut muuttuivat erikoisimmiksi, mutta hänen tapansa kertoa asiat olivat hyvin vaatimattomia ja toisinaan jopa uskottavia. Kontrasti hänen habituksensa ja kymmenien miljoonien eurojen bisneksiä pyörittävän miehen välillä ei voisi olla suurempi. Hän kertoi lähtevänsä seuraavana päivänä aikaisin aamulla kohti Chalusta, eli kaupunkia johon myös me olimme vielä tulevien päivien aikana matkaavamme.

Tiedustelimme häneltä lähintä vesipiippupaikkaa. Selkeistä ohjeista huolimatta vaikutimme sen verran hölmistyneiltä, että hän lupasi lähteä mukaan näyttämään paikkoja. Kävellessämme pitkin yli kymmenen miljoonan asukkaan Teheranin hiljaisia katuja totesimme, että koska kaupunki on kiinni, olisi kaikkein järkevintä lähteä yhdessä jo saman tien 4 tunnin taksimatkan päässä sijaitsevaan Chalusiin. Näin päivä ei menisi ”hukkaan” autiossa kaupungissa. Lompsimme takaisin hostellille, pakkasimme kamppeemme ja lähdimme jatkamaan majoittumatta paikassa yötäkään. Maksoimme kuitenkin yhden yön majoituksen ja saimme passimme takaisin.

Otimme taksin Länsi-Terminaaliin, jossa joukko taksikuskeja ottikin meidät innokkaina vastaan. Samalla saimme kuitenkin kuulla, että uuden vuoden paluuruuhkien vuoksi koko tie Chalusin suuntaan oli tänään suljettu. Uskomattoman huono tsägä! Tämä lienee vuoden ainoa päivä, jolloin tie on suljettu.

Palasimme hieman pettyneinä takaisin hostelille, mutta sovimme samalla taksikuskin kanssa, että hän saapuisi noutamaan meitä aamukuudelta hostelliltamme. Näin pääsisimme aikaisin liikenteeseen.

Saimme saman huoneen, josta olimme hetkeä aikaisemmin lähteneet. Koska kaikki ravintolatkin olivat suljettuina, Rolf kutsui meidät hostellin katolle syömään spaghettiannokset, jotka hän itse valmisti hostellin vaatimattomassa keittiössä. Jatkoimme keskustelua niin iranilaisesta kulttuurista, tavoista, hallituksen toimista kuin propagandastakin. Keskustelimme myös kaspianmeren rantakaupungeista ja siitä, miten elämä pohjoisessa olisi vapaampaa kuin muualla Iranissa. Kuuntelimme myös uskomattomia tarinoita kaverin kiinteistöbisneksistä, emmekä vieläkään oikein tienneet miten näihin juttuihin pitäisi suhtautua. Satua tai ei, hänen juttujaan on hauska kuunnella ja erityisesti hänen paikallistuntemuksensa on erinomaista ja hyvin valaisevaa. Tuntuu, että mitä enemmän pääsemme kiinni tämän maan kulttuuriin, sitä hämmentyneempiä me olemme.

Spaghettiannoksen jälkeen lähdimme Jannen kanssa kävelemään ja tutustumaan kaupunkiin. Koska kaikki paikat olivat edelleen kiinni, meni kävely hieman haahuiluksi. Meitä varoitettiin etukäteen siitä, että Teheranissa liikkuminen olisi selkeästi aikaisempia kaupunkejamme vaarallisempaa, mutta lähinnä näpistelymielessä. Henkirikoksia täällä ei liiemmin kuulemma tapahdu etenkään jos noudattaa suurin piirtein niitä sääntöjä, joita täällä kansalaisilla on. Muutamat pikkukioskien pitäjät varoittelivat meitä myös moottoripyöristä, jotka ajaisivat läheltä ja nappaisivat kameramme mukaansa. Se sai meidät heti hieman varautuneiksi, mutta loppujen lopuksi samanlaista se on kaikissa suurissa kaupungeissa.

Paikalliset tulevat usein ottamaan kuvia kanssamme. Tältä ihanalta jäbältä sain pusunkin poskelle <3

Allah

Palasimme takaisin hostellille. Otimme loppupäivän hieman rennommin mm. Rauli Virtasen Reissukirjaa lukien ja pienet nokoset ottaen.

Perjantai 3.4. Matka kohti Kaspianmerta alkaa
Herätyskello soi 5:30. Pakkasimme jälleen reput kasaan ja valmistauduimme lähtöön. Tällä kertaa matkassa on hieman enemmän tavaraa, sillä sää täällä Iranissa on hieman vaihteleva. Kannan myös Farzhanen äidilleni antamaa tuliaista rinkassani. Repussa on mukana kevyt läppäri ja johtoja, kaulassa roikkuu järjestelmäkamera. Siis todellinen turisti päästä varpaisiin.

Matkaa Chalosiin ei ole kuin reilut 100 kilometriä, mutta kaupunki sijaitsee vuorten toisella puolella. Matka kestää siis nelisen tuntia jos ruuhkaa ei ole. Maisemat olivat upeita! Kiertelimme vuoristotietä ylös ja lumiset vuorenrinteet tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Lopulta olimme aivan lumirajan tuntumassa, ennen kuin aloitimme laskeutumaan vuorilta alas. Samalla maisema muuttui totaalisesti. Teheranin puolella vuoret olivat kuivaa ja ruskeaa kivikkoa, mutta tällä puolen vihreää ja vehreää!

Matkalla Chalosiin näimme upeita maisemia

Pysähdyimme alkumatkasta aamupalalle pieneen ravintolaan ja matkan varrella oli muutenkin paljon pieniä kauppoja. Ennen lähtöä taksikuskin piti ilmoittaa matkustajien määrä ja nimet ja jälleen sama saavuttuamme perille.

Chalos ei ehkä ensisilmäykseltä täyttänyt ihan niitä kaikkia rantakohteen odotuksia, joita paikalliset olivat paikalle ladanneet. Istuuduimme paikallisten huru-ukkujen rinkiin polttamaan vesipiippua ja juomaan teetä. Juttelimme Rolfin kanssa jälleen paikallisesta kulttuurista ja hänen tapansa esittää asiat ovat hyvin mukaansa tempaavia ja mielenkiintoisia. Toki vain yksi näkemys asioista kuten hän itsekin korostaa.

Paikalliset ukkelit vesipiipulla ja aamupalalla.

Rolf lähti hoitamaan bisneksiään ja me jäimme kävelemään kaupungille. Tästä alueesta on hieman vaikea saada kokonaiskäsitystä, sillä pienet kaupungit jatkuvat tienvartta pitkin kilometritolkulla. Söimme maukkaat kana- ja kebabannokset, jotka valmistettiin grillissä kadulla. Maksoimme reilua ylihintaa, mutta ruoka oli hyvää.

Nappasimme taksin ja lähdimme rannalle, jota Rolf oli meille suositellut. Sovimme, että hän soittaa kun vapautuu ja näemme sitten rannalla. Ilma oli pilvinen ja tuulinen. Kaspianmeren ranta ei kovin erikoinen ollut, mutta ehkä sää ei päästänyt rantaa ihan oikeuksiinsa. Kävimme rantakuppilassa teellä ja vesipiipulla, ja kävelimme hetken rannalla. Nowruuz oli päättymässä ja pojat tanssivat rannan tuntumassa musiikin soidessa. Tällaista emme vielä aikaisemmin täällä olleet nähneetkään. Naiset eivät täällä julkisesti saa tanssia, vaikka tämä alue muuta maata vapaamielisempi hieman onkin.

Puhelin soi. Se oli Ralf joka kyseli sijaintiamme. Hän tuli neuvottelukumppaniensa kanssa rantaan, josta jatkoimme kävellen etsimään hotellia. Paikallinen jamppa liittyi mukaan puhuen erinomaista englantia ja hieman saksaakin. Hän suositteli meille hotellia, joka oli tyyliimme jopa vähän turhankin pramea länsimaisine vessoineen kaikkineen. Ralf on kyllä uskomaton kaveri. Hän kävi pitkän ja ankaran neuvottelun hinnasta ja saimmekin siitä aimo siivun pois. Pienellä farsinkielen osaamisellakin on suuri merkitys!

Illalla lähdimme vielä kolmistaan kaupungille syömään ja etsimään Oasis niistä teehousea, jossa Ralf oli aikaisemmin vieraillut. Ajoimme taksilla pitkän pätkän, kunnes totesimme, ettei paikka voi näin kaukana olla. Käännyimme takaisin ja löysimme paikan Ralfin soitettua paikalliselle tyttöystävälleen, joka antoi kuskille ajo-ohjeet. Ralf vakuutti olevansa kahden suomalaismiehen kanssa matkassa eikä kyydissä ollut naisia. Tyttöystävä kysyi samaa varmuuden varaksi vielä taksikuskiltakin.

Paikka oli hyvin siisti. Joimme kahvit ja polttelimme vesipiippua. Ralf alkoi kertomaan uskomatonta elämäntarinaansa ja elämäänsä amerikkalaisessa muukalaislegionaassa. Vajaa parikymppisenä hän lähti koulutuksen jälkeen Nicaraguaan 80-luvun alussa taistelemaan ja listien jengiä kuin Rambo myöhempinä vuosina konsanaan. Jäätyään kiinni häntä kidutettiin seitsemän päivää ankarasti ja vain yksi taistelija hänen lisäkseen pelastui amerikkalaisten pelastusoperaatiossa. Hän esitteli arpia ja silmistä näki kuinka hän palasi mielessään näihin aikoihin, joiden hän kertoi muuttaneen hänet totaalisesti. Jos hänen tarinoitaan oli vaikea uskoa aikaisemmin, niin nyt pyörittelimme päitämme ihmeissämme entistäkin tiuhempaan.

Tilasimme lisää juomia ja keskustelimme tuntikausia aina aamuyöhön asti. Hänen aikaisemmat tarinansa miljoonaomaisuudesta ja sijoitustoiminnasta täällä Iranissa alkoivat kuulostamaan uskottavilta, vaikka ne uskomattomilta edelleenkin kuulostivat. Toisaalta hän ei kuitenkaan yrittänyt myydä meille mitään, hän ei tyrkyttänyt juttujaan ja puhui niistä hyvin loogisesti ja uskottavasti.

Lopulta lähdimme kohti hotelliamme. Kello oli kaksi yöllä, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Takseja ei ollut lainkaan, joten kävelimme pitkin katua muutaman kilometrin matkan. Hotellilla hän näytti vielä lisää arpia vuosikymmenten takaa. Aivan uskomattomia juttuja, joita on edelleenkin vaikea uskoa.

Kello puoli kolmelta yöllä kadut olivat autioita.

Huomioita iranilaisesta kulttuurista:

-täällä on paljon uskonnollisia ja vanhoillisia ihmisiä, mutta erityisesti nuorempi sukupolvi on huomattavan vapaamielinen eikä juuri usko islamiin

-ero virallisen ja epävirallisen Iranin välillä on suuri. Virallinen Iran lietsoo pelkoa Israelia ja amerikkalaisia kohtaan ja propaganda on näyttävää. Tavallista kadunmiestä ei voisi vihamielisyydet vähempää kiinnostaa, eikä heillä näytä olevan mitään ongelmia esim. amerikkalaisten suhteen. Päinvastoin. Jos kysytään mihin iranilainen nuori haluaisi muuttaa, on vastaus todennäköisesti Yhdysvallat. Jos tarjolla on iranilaisvalmisteinen tuote ja amerikkalainen tuote, valinta käy ehdottomasti amerikkalaiseen jos budjetti vain sallii.

-tuntuu, että hallituksella on tarve pitää yllä virallista vihollisuutta tiettyjä asioita tai maita kohtaan, jotta ongelmille löytyy sopiva syntipukki. Toki asiat eivät ole aina näin yksinkertaisia.

-maassa on tiukkoja sääntöjä, mutta meininki kuitenkin vapaampi ja vähemmän brutaali kuin vaikkapa Irakissa tai Saudi-Arabiassa. Ihmiset ovat tottuneet sääntöihin ja vaikka haluaisivatkin olla vapaita, osaavat he myös kiertää sääntöjä. Jos ihminen täällä haluaa juoda alkoholia, tanssia tai kuunnella länsimaista musiikkia, sitä ei voi tehdä julkisesti kadulla. Mutta jos teet sen kotona neljän seinän sisällä – no problem.

-käytännössä kukaan tapaamistamme nuorista ei pidä hallituksesta, joka tuntuu olevan kaiken pahan alku ja juuri. Hallituksen ja länsimaiden propaganda nostaa esiin uskonnollisia kiihkoilijoita ja sapelien kalistelua, mutta tavallinen kadunmies on hyvin rauhaarakastavaa ja vapautta kaipaavaa.